1. Aika toimia on nyt!

On kaunis päivä. Aurinko paistaa lähes pilvettömällä taivaalla, ja tuuli on rauhallinen ja lempeä. Puut ovat vehreimmillään, eikä ole edes liian kuuma. On kaikenkaikkiaan kaunis päivä, mutta jokin rikkoo kaiken tämän rauhan: yhtäkkinen sekalintulauma lentää läpi taivaan, paniikissa rääkyen. Kaikenlaiset rattatat ja sentretit evoluutioineen ryntäävät läpi keskustan katujen kuin paeten jotain, nekin hätiköiden. Yleensä villipokémonit eivät kulkisi kaupungin läpi ollenkaan vaan välttelisivät sitä kuin ruttoa, mutta tänään asianlaita näyttäisi olevan toinen. Mikä olentoja oikein vaivaa?
Kaikki keskustassa aikaa viettävät ihmiset ovat hämmentyneitä. Jokainen tuijottaa pokémoneja epäuskoisena ja ihmettelee, mikä niille on yhtäkkiä tullut. Viimein joku päättää sanoa jotain:
"Ne tulevat taas sen rakennuksen suunnasta.." aikuinen mies huomauttaa ja katselee suuren, horisontissa jotakuinkin näkyvän rakennuksen suuntaan.
"Ovatko poliisit vieläkään lähettäneet sinne partiota?" joku nainen kysyy, mutta saa vastaukseksi vain olankohautuksia ja päänpudistuksia. Tilanne on hyvin turhauttava.
"No, jos poliisit eivät tee mitään, meidän on pakko toimia", mies jälleen puhuu, mutta menee sen jälkeen hiljaiseksi. Kaikki kääntyvät tuijottamaan häntä, kuin odottaen jatkoa lauseelle. Mitään ei kuitenkaan kuulu, ja ennen pitkää mies painaa päätään hieman, naama punaisena. Selvästi hän ei ole mikään johtaja vaikka yrittikin hetken aikaa olla.
"Hän on oikeassa. Olen nähnyt, miten poliisien growlithetkin vapisevat, kun ne menevät liian lähelle sitä paikkaa. Poliisit eivät tule tekemään yhtään mitään", joku hieman nuorempi miekkonen toteaa, mutta hänkään ei nouse johtamaan kansaa. Kenelläkään ei tunnu olevan tarpeeksi rohkeutta.
Keskustan ihmiset vain jatkavat supinoitaan, eikä mitään tapahdu. Kaikki vaan mietiskelevät, mutta kukaan ei varsinaisesti tee mitään. Paikalla on ihan kouluttajiakin, joista osalla on jopa pokémon tai parikin pallonsa ulkopuolella, mutta hekään eivät tunnu ilmoittautuvan vapaaehtoisiksi edes tiedusteluretkelle. Tilanne on todellakin turhauttava ja mahdoton..

//No niin, teidän aikanne on nyt. 8D Pelastakaa päivä!//

Nuori tyttö käveli aurinkoista kesäkatua pitkin. Keltainen otus juoksi hänen perässään. Ilma oli leuto ja lämmin ja tulevaisuus avoin.
Tyttö veti kätensä niskansa taakse ja katseli taivasta. Pichu kiipesi tämän olkapäälle, ja kaksikko vilkaisi toisiaan. Tyttö virnisti.
"Kato tätä päivää" tämä sanoi pokemonilleen.
"Chuu" Pichu vastasi nostaen omankin katseensa pilvettömään taivaaseen. Katsoessaan taivasta, ei kumpikaan huomannut heitä kohti juoksevia pakokauhun vallassa olevia pokemoneja.
Pokemonlauma kaatoi heidät kumoon jatkaen matkaansa pysähtymättä. Maassa istuva tyttö hieroi niskaansa ja katsoi kummissaan lauman perään.
"Mitäs toi ny oli" tämä mutisi.
"Pichu!" tytön ystävä vinkaisi. Vinkaisu kiinnitti tytön huomion ympäristöön. Puut olivat kuivuneita ja näivettyneitä, osa kuolleita. Taivas oli tummunut ruskeaksi ja aurinko piiloutunut sankanpilvipeitteen taakse.
"Mitä hittoa" tyttö ähkäisi. Äskenhän maailma oli ollut kauneimmillaan, ja nyt se oli kuin ruton riivaama.
"Chuu" Pichu värähti ja nykäisi tyttöä. Tyttö käänsi katseensa pokemoninsa osoittamaan suuntaan, ja välitön pelko kouraisi häntä rinnasta.
Kaksikon edessä kohosi viktoriaaninen kartano, vanha kuin peruskallio ja musta kuin Darkrain syvin olemus.
"Mi-mikä perkule toi on?"

"Ollaanko me taas hukassa?" vasta-alkanut pokemonkouluttaja tuhahti samalla kun yritti löytää tiensä takaisin ihmisten ilmoille. Hänen seurassaan oli omistajaansa naureskeleva Mawile, joka tiesi oikean suunnan, muttei paljastanut sitä typerälle isännälleen. 15-vuotias poika kujeilevalla pokemonillaan eivät tuntuneet pääsevän minnekkään, vaikka monien puskienylitysten jälkeen luulisi ihmisten tulevan vastaan. Kuitenkin jotain alkoi tuntua tömisyttävän maata. Kuin joku elefanttilauma juoksisi savannilla. Poika meni valmiusasentoon Mawilensa kanssa valmiina puolustautumaan vihollisiaan vastaan. Kohta he näkivät jo mistä kiikasti; Joukko erilaisia pokemoneja juoksivat kaksikon ohi. Pokemonit näyttivät pelokkailta, ja varmasti pelästyivät jotain. Hetken päättelyn jälkeen poika lähti kävelemään sinne suuntaan, mistä pokemonit olivat tulleet; ihmisiähän ne olisivat voineet pelästyä. Mawile katseli hämillään ylöspäin, kun sekin huomasi lintujen rääkkyvän ja lentävän pois suunnasta johon kaksikko olivat kävelemässä. Poika harppoi pari metriä, kunnes puiden ja puskien seasta näki edessään talon. Talon, joka näytti vanhalta ja tuoksui myös siltä. Mawile tuli hitaasti pojan perässä, kauhistunut ilme kasvoillaan. Se alkoi täristä. Talosta kuului hiljaisia ääniä seinien lävitse. Kouluttaja nojautui ulkoseinää vasten kuullakseen paremmin, mutta vetäytyi pois kun totesi sen aivan jääkylmäksi. Hän peruutti pari askelta, ja melkein törmäsikin Mawileensa.
"Tällä talolla on joku ongelma..." poika sanoi saaden samalla kylmiä väreitä.

Shinku seisoi lähellä juttelevaa väkijoukkoa ja kuunteli heidän puhettaan hiljaa. Kaikki näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, että asialle olisi tehtävä jotain, mutta kuka tekisi ja mitä? Selkärangattomia pelkureita kaikki. Ei sillä, ettäkö Shinku olisi itsekään halukas alkamaan valaa taisteluntahtoa kaupunkilaisiin, ehei. Hänen mielestään oma apu oli paras apu, muut tulisivat luultavasti olemaan vain tiellä muutenkin. Niine mietteineen hän lähti, hissukseen ja mahdollisimman huomaamattomasti kulkemaan kohti tätä salaperäistä rakennusta, joka herätti niin paljon huolta ihmisissä.
Shinku oli aika nuori, luultavasti vasta teini-iässä oleva poika, mutta siitä huolimatta oikein varma omista taidoistaan ja omasta mielestään paljon viisaampi kuin nuo asiaa märehtivät aikuiset. Tietystihän hän ratkaisisi ongelman ja saisi kaiken taas ennalleen, ihan ilman muiden apua. Hänen Glameowinsa ei ollut aivan yhtä itsevarma, mutta seurasi omistajaansa kuten kunnon pokemonin kuuluikin. Shinku vilkaisi vielä kerran olkansa taakse, mutta sitten piti katseensa edessä siintävässä rakennuksessa. Hyvin kolkko ja pahenteinen paikka.
Mutta tarpeeksi lähelle päästyään hän koki karvaan pettymyksen sisällään, kun rakennuksen pihalla seisoi jo kaksi muuta nuorukaista, luultavasti samaa ikäluokkaa kuin Shinku itse oli. Tyttö ja Pichu, sekä poika ja Mawile. Shinku jäi seisomaan taaemmas noista kahdesta muusta, hyvin harmistuneena. Nuo kaksi olivat päässeet apajille ensin, miten mälsää. Kunnian yksin kotiin vieminen ei siis välttämättä tulisikaan onnistumaan. Toisaalta, nyt kun hän oli päässyt lähemmäs, ei Shinku enää yllättäen ollutkaan aivan varma siitä, että olisi oikeaa sankariainesta. Hän ei tiennyt yhtään mitä pitäisi nyt tehdä.

Nuori aikuinen, melkein 20-vuotias neito asteli päättäväisesti uljas sähkötyypin pokémon vierellään. Punaiset latvoista lainehtivat hiukset heiluivat tuulessa ja Electriken vihreän keltainen turkki hohti auringossa.
"Sanot siis että tällä alueella on jotain epäilyttävää?" Tyttö, Draguel nimeltään katsahti pokémoniinsa joka nyökkäsi ja vastasi telepaattisesti kouluttajalleen.
"Aaah, aistisin sen painostavan auran, tunsin kuinka se koetti tarttua minuun ja yritti riepotella... Olen varma että tämä on meidän heiniämme!" Koira pokémonin häntä heilahti keveästi ja tyttö nosti ruohonvihreiden silmiensä katseen suoraan tielle.
"Hmmm, en silti laita mitään varmuuteen. Se voi olla mitä vain..." Draguel kuiskaa lopun ja saa Loganinkin keskittymään astellukseen, vaikkei sillä ollut mitään epäselvyyksiä mihin he olivat menossa. Draguel käänsi kauniit kasvonsa kohti metsikköä. Oli turhan hiljaista, edes tuuli ei liikuttanut oksaakaan. Tyttö hieroi oikeassa ranteessaan olevaa syntymämerkkiä, joka muistutti siipi paria ja huokaisi.
"Mutta jos sinä tunnet niin se ei voi-"
"Shhh!" Logan keskeytti ja seisahtui. Nuori neito pysähtyi tämän taakse ja valpastui.
"Mitä nyt?" Hän kysyi mutta koira pokémon vain heilautti päätään saadakseen kouluttajansa vaikenemaan.
"Täällä on muita" Logan uikahti hiljaa ja nyökkäsi heitä jatkamaan. Draguel asteli päättäväisesti alueelle jossa sijaitsi omituista painostavaa energiaa uhkuva kartano. Loganin uikahtaessa uudelleen ja jäädessä jälkeen. Draguel nosti pokémonin syliinsä ja jatkoi kulkuaan. Logan piti keveän äänen kun kaksikko huomasi nuoren pojan nököttövön hieman kauempana kartanon pihalla. Logan nyrpisti nenäänsä huomatessaan tämän Glameowin, se oli purskahtaa nauruun. Draguel asteli pojan lähelle ja katsahti nopeasti kartanoon. Mutta siirsi silmänsä nuorukaiseen, joka oli aika söpö itse asiassa, tai no Draguen mielestä kaikki nuoret pojat olivat suloisia egojensa kanssa.
"Hei, anteeksi että häiritsen mutta, onko tämä se hökkeli josta kaikki puhuvat ja joo, olen Draguel, kiva tavata" Draguel ei pelännyt rakennusta tai mitä siellä oli tai mitä siellä tapahtui. Hän tunsi rakennuksen auran mutta työnsi sitä omallaan pois. Tälle kaunottarelle ei kannattanut ryppyillä. Ja sitä paisti hän luotti Loganin voimaan täysin. Ei siis huolta. Logan nyökkäsi kohti kartanoa ja Draguel havaitsi kaksi muutakin kouluttajaa paikalla. Vau, näin paljon jo populaa...

(Ei osaa kirjoittaa lyhyttä... :I)

Iso pakettiauto oli pysäköity kadun varteen. Sen kyljessä oli sarafipuiston mainos. Takaluukun ovi avautui, ja jos joku olisi katsonut sinne, olisi nähnyt pimeydessä neljä kiiluvaa silmää. Ihmisten huomio oli kuitenkin Rattatoissa ja Sentreteissä, joita lainehti kaduilla.
"En pidä tästä yhtään", Dundun mutisi. Dander huokaisi. Hän oli halunnut seikkailla. Safarissa oli välillä niin tylsää. Kyllähän siellä oli ihmisiä jotka viskoivat kivillä ja kengillä jos näkivät, mutta niiltä juoksi helposti karkuun. Hän halusi seikkailla. Paha kyllä hänen oli täytynyt suostutella, kiristää ja lahjoa siskonsa mukaan. Oli hankala lähteä matkaan yksin, kun sattui olemaan Doduon toinen puoli. Kun safarin riistanvartija oli lähtenyt asioille kaupunkiin, he olivat livahtaneet pakettiautoon.
"Miksi nuo juoksevat?" Dander mietti ääneen. He katselivat pokémoneja. Niitä oli paljon.
"Haluatko varmasti tietää? Rattatat voivat elää missä tahansa. Jos ne juoksevat karkuun, jotain on pahasti pielessä!"
"Hei. Psst!" Dander huikkasi, mutta kukaan ei kuunnellut. Hän yritti kiinnittää pakokauhussa venkoilevien pokémonien huomion. Kun hän ei onnistunut, hän lopulta hermostui, työnsi pitkän kaulansa ulos ovesta ja vei nokkansa lähes erään Rattatan turkkiin kiinni.
"Hei!" Rattata vinkaisi, hypähti kauemmaksi ja jatkoi matkaa.
"Pitää kai sitten selvittää asia itse", Dander totesi.
"Älä luule! En olisi tullut, jos olisin tiennyt tämän olevan näin vaarallista!" Dundun sanoi ja painoi nokkansa kylkeen kiinni, kuin olisi nukkunut.
"Haluatko sitten kykkiä autossa? Jos olemme ulkona, voimme ainakin juosta karkuun", Dander sanoi. Dundun nosti vähän päätään höyhenistä. Doduolle juoksumahdollisuus oli aina iso plussa.
"Mutta olemme kaupungissa. Ihmiset voivat käskeä pokémonit kimppuumme", Dundun muistutti. Safarilla sitä ei tarvinnut pelätä.
"Minusta tuntuu, että niillä on tarpeeksi miettimistä muutenkin", Dander totesi. Yhtäkkiä joku Rattatoista oli huomannut auton oven olevan auki, ja sen perässä tuli muutama muukin. Ne räpistelivät pakokauhussa ympäri autoa. Rattata pyörimässä jaloissa ei ollut mukavaa, joten Doduo nousi huojuen pystyyn.
"Hyvä on, mennään", Dundun päätti katseellaan lähintä Rattataa seuraten. Hänen höyhenensä olivat kauhusta pystyssä, kun Danderin puoli oli sileä. Doduo loikkasi alas autosta. He katsoivat ympärilleen. Rattatoja näkyi enää siellä täällä, ja yksi Furret sinkosi juuri avautuneesta ovesta pihalle, kun sitä hätisteltiin luudalla.
"Rattatat eivät edes välittäneet noista Furreteista. Tai toisinpäin", Dander sanoi. Hän katsoi suuntaan, josta Rattatat olivat tulleet. Jälkiä olisi helppo seurata. Paitsi, että tämä oli kaupunki. Dundun oli oikeassa, heidän täytyi olla varovaisia. Ihmisiä ei kuitenkaan enää kaduilla juuri näkynyt. Rynnivät pokémonit olivat ajaneet väestön sisälle. Nyt kun pokémoneja oli vähemmän, he tulisivat pian takaisin ulos.

"Hei! Mistä sinä siihen putkahdit?" ääni säikäytti Doduon molemmat puolet. Heidän vieressään oli keski-ikäinen mies päällään safarin puku. Riistanvartija oli tullut takaisin. Hän kantoi isoa laatikkoa, joka haisi ruualta. Riistanvartija katsoi Doduota ja auton avonaista konttia, ja taisi tajuta, mistä kiikasti.
"Mentiin!" Dander komensi siskoaan, ja Doduo lähti juoksuun. He kuulivat laatikon putoavan takanaan, ja riistanvartija lähti seuraamaan. Hän ei kuitenkaan pysynyt Doduon vauhdissa, vaan jäi hetkessä jälkeen.

Kun Doduo eteni pois kaupungin keskustasta, jokin vaisto sai Danderinkin höyhenet nousemaan. Vauhti hidastui, sitten he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen.
"Minua pelottaa", Dundun kuiskasi.
"Älä huoli, en minä ihan typerä ole. Juoksemme heti karkuun, jos näyttää yhtään vaaralliselta", Dander lupasi, sillä häntäkin oli alkanut hirvittää. Ympäristö oli muuttunut, ei edes tuoksunut normaalilta. Kasvillisuus oli kuollut. Hän katseli valtavaa, tummaa taloa, joka oli jonkun matkaa heidän edessään. Paikalle oli kerääntynyt ihmisiä. Eivätkö he pelänneet? Huomaisivatko he lähellä pusikossa kykkivän Doduon?
"Parempi katsoa hetki vierestä", Dander sihahti. Jos ihmisiä ei olisi ollut, he olisivat voineet tutkia paikkaa lähemmin. Jos tämä oli loppujen lopuksi hyvä idea.

Doduo kykki pusikossa jonkun aikaa, kun ilman läpi sihahti jotain. Doduo loikkasi pystyyn rääkäisten, mutta se jokin oli takertunut molempien kaulan ympärille. Se kiristyi nopeasti.
"Sooh", kuului. Safarin riistanvartija astui esiin lasson toista päätä pidellen.. Doduo rimpuili hetken, mutta he tunsivat safarinvartijan ja tajusivat, ettei tällä ollut aikomusta vahingoittaa.
"Hyvä lintu", riistanvartija sanoi, noukki taskuistaan vähän siemeniä ja tarjosi niitä. Dander tuijotti taloa eleestä välittämättä. Pahus, tässä oli mennyt tämä seikkailu! Dundun katseli epäröiden kättä. Lopulta hän noukki kohteliaasti yhden siemenen.
"Missäs me olemme? Ei kai tuo ole se kartano, josta kaupunkilaiset puhuivat? Menenpä katsomaan lähempää", riistanvartija totesi. Seikkailu ei ollutkaan ohi, riistanvartija lähti kävelemään kohti tummanpuhuvaa kartanoa.

Nuori ja pienikokoinen, silmälasipäinen ja ruskeahiuksinen tyttö käveli kaupunkialueen pääkadulla. Hän oli aloittanut matkansa aika hiljattain, ja vaikka lyhyys ja lapsekkaat kasvot hämäsivätkin, oli tyttö jo täysi-ikäinen. Tytön vierellä kulki kullanhohtoinen ja syksylehtien oranssi Vulpix, joka seurasi ympäristöään tarkkaavaisena.
"En olekaan ollut näin suuressa kaupungissa montaa kertaa.." mutisin itsekseni.
"Mitä vilkuilet Kaen?" kysyin Vulpixiltani, joka näytti jollain tapaa hermostuneelta ja keskittyneeltä yhtäaikaisesti.
Yhtäkkiä Kaenin korvat nytkähtivät salamannopeasti, se vingahti hiukan ja alkoi vetää minua housunlahkeestani päättäväisellä otteella.
"Ka-Kaen?" olin hämmentynyt. "Mitä haluat minun tekevän?"
"Vuul...!!" Kaen katsahti hieman ärsyyntyneenä ja merkitsevästi oikealle. Tajusin. Se halusi minun väistävän.
Juuri kun olin ottamassa askelia Kaenin haluamaan suuntaan, alkoi kuulua omituista ryminää. Tämä epämääräinen ryminä kesti ehkä kymmenisen sekuntia. Sitten näin sen itsekin: ryhmä vauhkoontuneita pokémoneja oli tulossa kohti, ja todella kovaa vauhtia.
Ennen kuin ehdin sitä edes tajuta, vaistoni käskivät väistämään ja vauhdilla. Seuraavalla hetkellä joukko pokémoneja jo rymisti ohi ja minä makasin maassa jonkin matkan päässä villiintyneestä laumasta.
"A-ah." Nousin hitaasti ylös. "Mitä täällä oikein...?"
"Vuuuulll..."
Kaen alkoi äännellä matalalla, lähes murahduksenomaisella äänellä, ja se oli kääntänyt katseensa läheiseen hiekkatiehen, joka näytti johtavan jonkinlaiselle metsä-alueelle.
"VUL!" Samassa se singahti jo tien suuntaan.
"Kaen..?! Odota!" Kaen on ihan vauhkona, samoin nuo pokémonit..mikä täällä on meneillään? juoksin minua huomattavasti vikkelämmän kumppanini perään.

Puuskutin, sillä olin joutunut pitämään juoksuvauhtia yllä saavuttaakseni Kaenin. Kaen tajusi lopulta jäädä odottamaan minua jonkin matkan päähän, kun huomasi että minulla oli vaikeuksia pysyä sen vauhdissa. Saavutin ketun ja jatkoimme matkaamme kävellen.
Aloin tuntea epämääräistä puristavaa tunnetta rintakehässäni. Kaenin hermostuneisuus alkoi tarttua minuunkin. Pelottaa...mitä täällä on tekeillä?
Katsahdin Kaeniin. Huomasin kuinka sen askellus alkoi pikku hiljaa muuttua kevyeksi, sen tassut koskettivat vain pienen sekunin murto-osan ajan maata, ikään kuin se olisi hiiviskellyt tai saalistanut jotakin. Sen kulmahampaat hohtivat pienesti sen suusta, kuin valmiina hyökkäämään jotain näkymätöntä päin hetkenä minä hyvänsä. Olin varma että se murisi, vain niin matalalta, etten sitä kuullut. Turkki oli muuttunut pörröiseksi ja vaikka se liikkui sulavasti, sen liikehdinnässä oli hipaisu tuntemattoman pelkoa.
Kaen aavistaa jotakin sellaista mitä en itse huomaa...

Kohotin katseeni hetkeksi ja huomasin jotakin, mikä oli vasta nyt tullut näköpiiriini. Se oli iso, synkänoloinen ja ränsistynyt kartano. Sen koristeelliset metalliportit olivat menettäneet kauneutensa ruosteen alle jo aikapäiviä sitten. Kartano nauliutui verkkokalvoilleni, ja tunsin toisaalta uteliaisuutta tuota hämyisää asumusta kohtaan, mutta päällimäisenä oli pelko. Kuulin kuinka Kaenin murina alkoi kantautua myös minun korviini. En ollut enää varma siitä, oliko se enemmän vihainen vai peloissaan, kun astuin porteista se perässäni, katseeni yhä rakennuksessa.

Huomasin silmäkulmastani katseita, ja tajuntani ymmärsi viimein katsastaa myös muun ympäristön. Huomasin yllätyksekseni, että kartanon pihalla oli muitakin, vieläpä kouluttajan näköisiä ihmisiä pokémoneineen.
Olin löydöksestäni yhä niin shokissa etten osannut sanoa näille tuntemattomille ihmisille vielä yhtään mitään. Heidän katseensa olivat myös jonkinlaisen hämmennyksen sekoittamia, vaikka en voinut kuin arvailla, mikä oli johdattanut nämä kaikki ihmiset tänne yhtä aikaa.
Kaen istahti viereeni, ja katseli näkemiään ihmisiä rauhallisempana, mutta hyvin tarkkaavaisena.

Pienen hetken pohdittuani sopersin jännittyneesti ja hiljaa "H-hei kaikki..Nimeni on Eve."

[anteeksi kun tämä venyi näin pitkäksi osaltani ja myös hyvin keskinkertaiseksi aloitukseksi.]

//Tästä lähtien peli etenee joka ilta joskus yhdeksän jälkeen, paitsi jos alle puolet osallistujista on vastannut. Siinä tapauksessa eteneminen venähtää seuraavaan iltaan. Mikäli kaikki puolestaan ovat vastanneet ennen iltaa, peli voi toki mennä eteenpäin aiemminkin. Ilves voi tietenkin vielä tulla mukaan, kunhan ehtii; koeta vaan änkeä johonkin väliin sitten. :>//

Kummallisen, iäkkään ja pahaenteisen rakennuksen pihalle on kokoontunut kaikenlaisia ihmisiä ja pokémoneja, vihdoin ja viimein. Ikkunoista pilkottaa edelleen valoa, ja yhtäkkiä yhdessä ensimmäisen kerroksen ikkunoista voi nähdä liikettä, nimittäin joku vetää sen verhoa hieman sivuun ja kurkkaa ikkunan alakulmasta rakennuksen pihalle. Huomatessaan paikalle ilmaantuneen sekalaisen sakin tuo hämärä hyypiö pakenee ikkunastaan nopeasti, antaen verhon palautua hitaasti paikalleen.
Rakennuksesta kuuluu yhtäkkiä muminaa, kuin joku huutaisi sisällä jotakin. Hieman sen jälkeen muistakin ikkunoista aletaan kurkkia ulos, mutta sisällä olevien henkilöiden kasvoja on vaikea nähdä, joten voi olla hankala arvuutella heidän luonnettaan. Ovatko he hyviä vai pahoja, ilkikurisia teinejä vaiko jonkinlaisia aikuisia? Sitä ei voi vielä tietää; porukan olisi päästävä sisälle näkemään. Ja sisälle päästäkseen heidän on pakko tehdä ainakin jonkinlaista yhteistyötä.
Ovet ovat kuitenkin lukossa, kuin myös ikkunat. Joka ikinen paikka on lukittu ja tukittu kunnolla - paitsi osa kolmannen kerroksen ikkunoista, jotka ovat enemmän tai vähemmän rikki. Lasien säröissä voi nähdä jotakin punertavaa väriä, joka näyttää aivan liian tuoreelta ollakseen vanhaa verta, joten ikkunat ovat varmasti menneet rikki tuoreeltaan. Ehkä aiemmin suunnasta paenneilla villipokémoneilla oli jotain tekemistä asian kanssa? Niiden seassa kuitenkin oli kaikenlaisia lintuja - varsinainen sekava parvi, jollaista ei koskaan tulisi näkemään luonnossa muutoin. Ehkä ne olivatkin paenneet tästä rakennuksesta eivätkä sitä ympäröivältä seudulta..

//Edit: Tässä ei muuten tarvitse odottaa "omaa vuoroaan". Näin suurella porukalla odotus voi mennä aika pitkäksi, jos noudatetaan vuoroja, joten voisi kokeilla pelaamista ilman niitä, kunhan jokainen vaan vastaisi mielellään kerran eikä tämä siis menisi kaksinpeluuksi tmv. :> Eli vastatkaa, kun ehditte, ja unohtakaa vuorot. Minusta tuntuu, että se voisi toimia paremmin niin, tässä tapauksessa siis.//

Nuori pokemonkouluttaja kykki maassa, kun lähistölle saapui muitakin ihmisiä. Tyttö kuuli, kuinka joku huusi kai heille kaikille jotakin, mutta jotenkin vaarallisen tuntuisen kartanon lähellä olo vei tämän kaiken huomion. Tuntui, kuin jokin epämiellyttävä olisi ollut läsnä.
Tytön silmät haravoivat talon ikkunoita. Hän jäykistyi kauttaaltaan, kun yhdessä ikkunassa liikahti jokin tuntematon varjo.
Tyttö ponkaisi pystyyn ja kaappasi Pichunsa itseään vasten.
"Joo mä en tonne mee" tämä ilmoitti. Kuin vastalauseeksi, olemattomista yltyi voimakas tuuli, joka puski kouluttajan takaisin maahan. Tyttö jäi niille sijoilleen.
"Joku ei oo kohallaan" tämä tuumasi yhtä paljon kaikille muillekin kuin itselleen. Kouluttaja lähti kömpimään lähemmäs muita, sillä vaikkei hän ollut nähnyt ketään heistä koskaan aiemmin, tunsi hän silti olonsa edes hippusen rauhallisemmaksi heidän joukossaan, kuin yksin kököttämässä karmivan talon juurella.

Ei ollut lainkaan sen tapaista vältellä niin helppoa maastoa. Vaikka arcaninejen ketteryys ei ollut tosiasiassa aivan sitä tasoa, jota villeimmissä jutuissa viljellään, ei tavallisen lehdon taittamisen kuuluisi tuottaa sellaista vastenmielisyyttä. Peto hankasi vastaan kun nuori kouluttaja ohjasi sitä kevyesti selästä käsin paksua harjaa nykien kohti kaupunkia edeltävää metsäaluetta.  Olihan sieltä aiemmin pölähtänyt erikoisen suuri joukko pelästyneitä lintuja, mutta mikä isoa petoa uhkaisi? Arcanine ulisi hiljaa ja viskoi päätään sivulta toiselle ja eteni vain vaivoin tihenevään metsikköön. Kouluttaja kumminkin tunsi sen hyvin.

”Latimer hölmö, nyt minua kiinnostaa ihan entisestään, mikä sinua jännittää. Nyt mennään katsomaan mitä siellä on, ettei tarvitse hermoilla jonkun riehuvan telttailijan takia. Lähdetään sitten haneen, jos tulee paha paikka.” Latimer urahti haluttomasti. Parin rohkaisevan nykäisyn rohkaisemana se suostui varovasti jolkottamaan kapeaa metsäpolkua, tovin päästä hieman reipastuen.

Vaikka hän oli arcaninensa kanssa toisinaan joutunut erinäisiin epätavallisiinkin tapahtumiin, kouluttaja ei ollut odottanut kuulevansa taas harvenevan puuston läpi moniäänistä, hätkähtänyttä ihmispuhetta. Latimer halusi taas perääntyä, muttei pettymyksekseen saanut siihen lupaa, vaan joutui ripeään raviin kohti selkenevää keskustelua ja lähenevää tummaa varjoa. Varjossa kiilsivät pian särkyneiden ikkunoiden lasinpalat, lasissa vilahtelivat epämääräiset hahmot ja niiden alapuolella risteili sekalainen seurakunta kouluttajia kumppaneineen.  Kouluttaja ja arcanine seurasivat heitä etäältä pensasryteikön takaa.

He olivat kaikki varsin nuoria, kuten hänkin, jokaisella mukanaan omistajaansa hermostuksesta liimautunut valpas otus, mikä kenelläkin. He pyöriskelivät rakennuksen kyljissä, tutkien ikkunoita ja halkeamia ja palaillen välistä toistensa luokse vaihtamaan sanaa löydöistä. Alkuun hänestä vaikutti, että he olivat tulleet vain tutkimaan rakennusta, mutta pian selvisi, että rakennuksessa oli sisällä muitakin, ja ettei sinne niin vain päässyt. Kohtaus oli hänestä niin kummallinen, että mieluusti omissa asioissaan pysyttelevä kouluttaja nousi rapisten pensaasta ja viittasi toverinsa mukaan selvittämään, miksi ihmeessä pytinkiin oli lukittautunut ihmisiä.

”Uskaltaako kysyä, mikä kokous täällä on? Olin vain kulkemassa läpi, en tahdo sekaantua, mutta tarvitsetteko apua? Nimeni on Kasmir.”

Shinku seisoskeli varautuneen oloisena rakennuksen edustalla ja hätkähti hieman, kun kuuli jonkun puhuttelevan itseään. Poika ei ollut omiin ajatuksiinsa upputuneena edes tajunnut lisää väkeä saapuneen, vaikka ei kukaan varmaan edes millään tapaa hiippaillut paikalle tarkoituksellisesti aikeinaan säikäyttää. Hän kääntyi hitaasti naista kohti ja nyökkäsi tuolle tervehdykseksi.
"Uskoisin niin", hän vastasi, "mukava tavata, Draguel. Nimeni on Shin."
Jälleen kerran tyttömäistä nimeään lyhentäen poika esittäytyi ja kääntyi sitten taas rakennusta kohti. Lisää porukkaa, mutta mikäs siinä. Ainakin tämä nainen Electriken kanssa vaikutti varmemmalta ja rohkeammalta kuin muut, mikä todella oli hyvä asia. Lisäksi tuo sähköpokemon vaikutti kohtalaisen voimakkaalta, ainakin vahvemmalta kuin pojan oma Glameow, mikä sekin toi omalla tavallaan turvallista tunnetta.
Shinkun Glameow sai omituisen hepulin koirapokemonin tullessa paikalle omistajansa kanssa. Kissa pörhisti karvojaan ja sähähti hiljaa, mutta käänsi sitten pöyhkeästi kuononsa ylös, hivuttautuen varovasti toiselle puolelle omistajaansa. Shinku ei kiinnittänyt Glameowiinsa mitään huomiota.

Pahaenteinen rakennus houkutteli paikalle yhä enemmän ja enemmän väkeä. Shinku odotti jotain, tietämättä itsekään mitä oikeastaan oli täällä tekemässä, mutta eipä hän kehdannut enää lähteä poiskaan. Siitähän saisi sellaisen käsityksen että hän pelkää ja juoksee pakoon, mitä hän ei kyllä tosiaankaan kehtaisi myöntää.
Seuraavaksi paikalle lyhyt ja nuoren näköinen tyttö ja tuon kaunis shiny Vulpix. Tyttö oli selvästi ujo, mutta silti tarpeeksi rohkea esittäytymään muille paikalla oleville. Shinku päätti vastata tytön kohteliaisuuteen olemalla kohtelias itsekin, joten hän hymyili tuolle ystävällisesti ja heilautti kättään. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lähinnä siksi, koska ei halunnut liikaa huomiota itseensä. Shinku oli harmillisen huono puhumaan.
Hän kääntyi takaisin rakennusta kohti juuri, kun hahmo ikkunassa katsoi ulos, ja poika oli vähällä saada sydänkohtauksen. Hän todellakin oli odottanut tuijottavansa vain tyhjiä ikkunoita - ei ihmistä. Hetken kuluttua muutkin sisällä olevat katsoivat ulos, ja Shinku tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Hitaasti hän laskeutui kyykkyyn, nappasi Lucinaksi kutsumansa Glameowin syliinsä ja suoristautui takaisin seisomaan. Kissapokemoniaan hermostuneena silitellen poika kyttäsi rakennusta sanattomana.

Pichun omistava tyttö ilmaisi kantansa varsin selkeästi - tuonne hän ei menisi. Shinku oli samaa mieltä ja mieluusti luikkinut karkuun nyt, sen sijaan että oikeasti sekaantuisi mihinkään hämärään - varsinkin nyt kun paikalla oli selvästi kokeneempiakin kouluttajia jotka varmasti osaisivat hoitaa homman -, mutta egonsa pakotti pojan jäämään.
Ja kun tilanne ei olisi ollut tarpeeksi epämääräinen jo valmiiksi, alkoi pian pensaasta kuulua rapinaa. Shinku ei edes uskaltanut kääntyä ääntä kohti, jähmettyi vain paikoilleen kuin toivoen, että mahdollinen paha tai vihamielinen olento ei satuttasi häntä. Vihamielinen olento pensaasta ei kuitenkaan tullut. Sen sijaan se oli jälleen yksi kouluttaja ja... Arcanine. Suuri, komea, voimakkaan näköinen Arcanine. Lucina-parka alkoi rimpuilla hervottomasti pojan sylissä valtaisan koirapokemonin nähdessään - ihan kuin Electrikessä ei olisi ollut tarpeeksi stressattavaa kissalle. Glameow sätki kuin syötävä ja omistajansa pelästyi ja joutui päästämään irti, milloin kissa säntäsi pusikkoon piiloon.
Shinku katsoi kissan kynsien raatelemia käsiään ja kohotti sitten katseensa Arcaninen omistajaan, joka kysyi siitä, mitä täällä oli oikein meneillään, ja kertoi nimensäkin. Shinku loihti kasvoilleen pienen, hiukan teennäisen hymyn, samalla kun hän mietti, kehtaisiko vastata. Hän kuitenkin uskoi, että jokainen luultavasti keskittyi tuohon rakennukseen nyt, joten tuskin se nyt niin noloa olisi puhua.
"P-päivää", Shinku sanoi varovasti. "En tiedä mikä tämä kokous on, enkä edes tiedä mitä täällä tapahtuu. Mutta.. Öhh, jotain hämärää se kai on.. Ehkä pitäisi.. mennä sisään."
Poika viittoili rakennusta kohti käsillään sönköttäen epämääräistä selostustaan. Hän tunsi itsensä idioottiksi kun yritti selittää jotain vähäisellä tietämyksellään, mutta varmasti tuntisi itsensä vielä tyhmemmäksi jos vain seisoisi tuppisuunsa sivussa. Sanottuaan kaiken mitä nyt oikein osasikaan sanoa - eli ei paljoa, ei edes nimeään - poika vetäytyi taas syrjemmälle ja jäi kykkimään pensaan vierelle, yrittäen houkutella Glameowiaan takaisin. Olisi kakka juttu jos otus nyt päättäisi karata.

Ajattelin olla huomioimatta tätä karmivaa taloa, ja lähtisin vain seikkailemaan pois siinä toivossa että löytäisin ihmisiä ja kaupungin, mutta panin merkille, että talon luo oli kokoontunut useampiakin kouluttajia pokemoniensa kanssa. Karkaaminen ei siis kuulunutkaan listalle; porukassa olisi helpompi karttaa ongelmia. Mitä enempi sen parempi. Docchi tönäisi minua niskassaan kiinni olevalla hirviöllä eteenpäin, kuin se haluaisi minun menevän tutustumaan toisiin. Tai sitten se vain tahtoi hipoa ystävyyttä saadakseen lisää herkkuja. Mitenvain, minun pitäisi mennä puhumaan jollekulle.

Hitaasti astuin pari askelta kohti toisia kouluttajia. En ollut kovin hyvä puhumaan toisille, varsinkaan isoissa porukoissa. Docchi nopeutti tahtia, ja työnsi minua eteenpäin. En saanut sanaakaan suustani, vaikka olisi varmasti pitänyt. Mietin mitä sanoisin tälläisessa tilanteessa. Minua inhotti puhua tuntemattomille ihmisille, varsinkin jos ei oikesti olisi pakko.
"Niin.. tuota" sanoin pari sanaa suustani, "Pitäisikö meidän.. tuota.. yrittää mennä taloon sisälle.. tai.. jotain.." puhuin hiljaa. Toiset hädin tuskin edes kuulivat minua. Näin siinä käy kun poistun kotoa. Minulla oli todella epämukava olo.

Ei kukaan varmaan edes kuullut, äh...pidän ihmisistä..mutta miksi aina jännitän ensitapaamisia näin kovin? Tällainen ujous ei ole tapaistani... Juuri kun olin syventymässä itsetutkiskeluun ja harmitukseeni, huomasin, että eräs poika Glameowinsa kera soi minulle lämpimän hymyn. Hymyilin hänelle helpottuneena, joskin hieman hämmentyneenä takaisin. Joku kuuli minut, hyvä..!

Samassa kartanon pihalle tuli kouluttaja suuren ja komean Arcaninen kanssa. "Wau.." sanoin hiljaa. Kaen katsahti toista ja suurempaa tulipokémonia, mutta vain tuhahti ja käänsi katseensa pian pois. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä Kaen viesti eleellään, mutta jos se olisi ollut ihminen, olisin varma että se oli hiljaista halveksuntaa. En välillä käsittänyt Kaenin mielialavaihteluja lainkaan.

Kun Glameowin kanssa oleva poika uskaltautui puhumaan, siirryin hieman lähemmäs häntä ja muuta porukkaa ja uskalsin itsekin avata suuni. "Niin tuota...älkää nyt käsittäkö niin että tietäisin jotain tai mitään koska en todellakaan tiedä!" sanoin hätäisesti. Äh, miksi aloitan kaikki keskustelut aina tällaisella "anteeksi että olen olemassa"-paasauksella! "Mutta Vulpixini Kaen johdatti minut tänne, ja se vaikutti todella hermostuneelta...ymmärtääkseni teidän muiden pokémonit ovat myös johdattaneet teidät tänne ja..niin, ehkä tälle on jokin syy." "Tuo kartano on minusta tosi pelottava..ja j-jos..ehkä meidän pitäisi tutkia sitä..yhdessä." "M-mutta, ei tietenkään ole pakko jos ette halua, ei todellakaan! Niin.." Tunsin oloni noloksi, en puhunut lainkaan vakuuttavasti vaan olin epätavallisen hermostunut, juuri siksi että puhuin ihmisille joita en lainkaan ennestään tuntenut. Tuskin vakuutin yhtään ketään... Katsoin vaivautuneena ympäriinsä ja koitin hakea vastauksia ihmisten kasvoilta, mutta minua ahdisti, että olin nolannut itseni näiden muiden ihmisten edessä. Ensivaikutelma varmaan 5/5 tämän jälkeen... Ajattelin ärsyyntyneenä.

Yhtäkkiä ikkunalasi särkyi ja olin näkevinäni jonkin tumman hahmon. Säikähdin ja peitin silmäni ja juoksin päämäärättömästi vähän matkaa hädissäni. M-mikä se oli...?!
Kaen alkoi murista ja harppoi hitaasti lähemmäs rakennusta. Se oli jälleen todella vihainen.
Pelästyin niin paljon..ah...! Hento puna nousi kasvoilleni, niin hento, ettei sitä huomannut, vaikka tunsin nolostumiseni sisälläni voimakkaana.
Olin nimittäin säikähdyksissäni juossut minua tervehtineen pojan selän taakse.

Safarinvartija kuljetti hyvin vastahakoista Doduota kouluttajajoukon luo. Doduon päät tutkivat epäluuloisina Electrikea. Toivottavasti koiralla oli muuta puuhaa kuin näykkiä jalkoja.
"Päivää, nimeni on David", safarinvartija esittäytyi muulle ryhmälle. Hän oli ehkä sanoa jotain muutakin, mutta pusikosta tuleva Arcanine kouluttajineen vei Doduon huomion. Pikkukoiran nyt vielä sieti, mutta tuollainen jättiläinen! Molemmat päättivät paeta. David sai hetken liu'uttuaan sai pysäytettyä Doduon menon, he kun olivat edelleen lassonarussa kiinni.
"Olisi pitänyt ottaa pokepalloja mukaan", David mumisi itsekseen. Dundun pisti päänsä höyhentensä suojaan, kun ei muuten pakoon päässyt. Dander tökkäsi sisartaan nokallaan, kömpelönä rauhoitteluyrityksenä.
"Doduo minut tänne johdatti. Minä haluan vilkaista kartanoa lähempää", David sanoi Evelle, joka oli kertonut pokémoninsa myös johdattaneen hänet sinne. Dander tuijotti kartanoa. Höyhenet olivat pystyssä jo valmiiksi, kun hän sitten havaitsi jotain liikettä. Sydän hyppäsi kurkkuun. Hän päästi pihahduksen, jolloin safarinvartijakin katsoi suuntaan. Talon sisältä tuntui kuuluvan jotain. Ja sitten, ihan kuin sydän ei olisi jo valmiiksi kurkussa, alkoi näkyä liikettä muissakin ikkunoissa. Dander näki, kuinka kaksi ihmistyttöä pelästyi. Jotenkin olo tuntui paremmalta. Ainakaan he eivät olleet ainoat, jotka pelkäsivät. Ja jos toinen tyttö jäisi tänne, voisivatko he jäädä myös? Ei kai safarinvartija heitä tuonne raahaisi? Koko seikkailu alkoi tuntua huonolta idealta.

Ja sitten pari ihmistä kysyi, pitäisikö päästä sisään.
"Onkohan ovi lukossa? Pitää varmaan kiertää talo ja katsoa", David ehdotti muille. Dander katsoi miestä murhaavasti. Eikö tyyppi yhtään pelännyt?

Yhtäkkiä ilma alkoi muuttua painostavammaksi, ja hitaasti mutta varmasti pilvet taivaalla alkoivat tummua. Vettä ei vielä onneksi satanut, mutta sekin saattoi olla vielä edessä. Jokin tässä säänmuutoksessa oli kuitenkin outoa; se tapahtui aivan liian nopeasti. Painostavuus ei edes ollut mitään myrskyä enteilevää hellettä vaan se oli jotenkin.. ylimaallista. Epätavallista. Ei taatustikaan luonnollista.
"Keitä.. keitä te oikein olette?" porukka saattoi yhtäkkiä kuulla. Ääni oli väsynyt ja raskas ja kaikui jokaisen ihmisen ja pokémonin päässä - se oli telepatiaa. Ympärillä ei kuitenkaan näkynyt ketään tai mitään, mikä kykenisi telepatialla kommunikoimaan muiden olentojen kanssa.
"Tulitteko.. tänne auttamaan meitä..?" ääni jonkin ajan päästä jatkoi, yhä uupuneena. Alkoi kuulostaa siltä, että kommunikoija oli vaarassa ja oletettavasti karmivan rakennuksen sisällä. Ihmiset olivat kadonneet ikkunoista eikä muminaakaan enää kuulunut.
"Äkkiä.. voimani hiipuvat.." telepatia vielä kerran kaikui, mutta vaikeni sitten viimein. Tummat pilvet kuitenkin pysyivät, kuin myös raskas ja painava ilma.

//Mikäli suurin osa porukasta vastaa, peli menee huomenna eteenpäin joskus klo 23 maissa. :> Unohtakaa tosiaan jo ne vuoronne, hyvin tämä on tähän mennessä sujunut!//

Draguel hymyili Shinille lämpimästi saatuaan vastauksensa. Tyttö asteli määrä tietoisesti lähemmäs kartanoa katselleen muihin kouluttajiin arvioivasti. Lopulta punahiuksinen neito seisahtui aivan ovien eteen ja kääntyi muita päin.
”Eikö kukaan ole vielä mennyt sisään? Aivan ja olen Draguel, päivää” Tyttö esitteli itsensä ja käänsi sitten jälleen selkänsä joukolle tutkien ovea. Logan oli meinannut revetä uudelleen nauramaan Shinin pokémonin reaktiosta, mutta hyvin koulutettuna se piti Pokerfacen ja seurasi Dragua oville. Neiti itse ei huomannut kuinka synkät pilvet nousivat taivaalle, mutta Logan uikahti ja alkoi tuuppia tassullaan kouluttajaansa.
”Dra-Draguel…” Pokémon telepatisoi kouluttajakseen joka nosti katseensa pilviin ja hengähti ihmeissään. painostava ilma oli kuin kuristaja käärme, joka henkäyksellä ulos tuntui kuinka se puristuisi enemmän kiinni. Ja niin painostava ilma toi mukanaan hyvin karmivan telepatian ja Draguel uskoi että jokainen kuulisi sen. Nuori tyttö kääntyi katsomaan ikkunoihin muttei nähnyt mitään. Äänet olivat epätoivoisia ja ne pyysivät apua. Tulitteko auttamaan ja voimani hiipuvat porautuivat syvälle tytön mieleen. Vaikka äänet vaikenivat, painostava ilma ei kadonnut niiden mukana. Draguel ja keveästi tärisevä Logan kääntyivät muita kohti. Sen enempää sanomatta koetti avata ovea.
”Se on lukossa” Draguel sanoo ja astuu muutaman askeleen taaksepäin. Tämä kuulee kuinka David niminen kouluttaja ehdottaa talon kiertämistä. Tyttö katsahtaa tähän.
”Ei meillä ole aikaa kiertää taloa, kuka tahansa tuolla sisällä on hän on vaarassa! Logan, Tackle!” Draguel komentaa ja Electrike ottaa tukevan asennon ja tekee pääpuskun oveen josta kuuluu rusahdus. tyttö kehottaa uuteen hyökkäykseen ja Logan hyppää jälleen voimakkaalla Tacklellaan oveen. Auttaisiko joku? Se nähdään…

//Yrittäkää muuten kirjoittaa lyhyitä, niihin on mukavampi vastata ja lukea etenkin kun mietä on näin paljon//

Ilmapiirin muutos sai Doduon painumaan kyyryyn, ja sitten kuuluivat ne äänet. Dundun nosti päänsä höyhenten seasta, ja Doduo vilkuili nytkähtävin liikkein ympärilleen. Kun äänet loppuivat, Dander nielaisi. Joku oli vaarassa. Mutta jos hän menisi auttamaan, olisi hän kohta itse vaarassa. Hän aisti Dundunin mielen muutoksen, siskon katseeseen tuli päättäväinen ilme. Dundun oli arka ja pysyi kaukana seikkailuista, mutta jos joku oli pulassa, hän oli valmis menemään auttamaan. Sisarien osat olivat vaihtuneet, ja Dander tiesi, että oli turha pullikoida. Ei sen jälkeen, kun hän oli ensin tuonut Dundunin tänne saakka.
"Oikeassa olet, ei ole aikaa", David sanoi Draguelille. Mies katsoi Doduota hetken, kun Electrike aloitti oven hajotuksen. Dander tuijotti takaisin Dundunin katsellessa ikkunoiden suuntaan, avuntarvitsijaa kai etsien. Ei kai safarinvartija kuvitellut, että he iskisivät itsensä päin ovea? Ei ilmeisesti, mies huokaisi ja kieritti lassonarua enemmän esille.
"Kehopusku sitten", mies totesi ja rynnisti itse päin ovea. Electriken iskujen jälkeen raavaan miehen rynnistys oli ovelle viimeinen pisara, ja se kaatui kumisten Davidin kaatuessa mukana.

Muutkin alkoivat puhua, tosin, aivan kuten keskustassa aiemminkin, nämäkin sanat olivat kaikki vain ehdotuksia ja mutinaa, eikä kukaan varsinaisesti tehnyt mitään. Shinku kuikuili ympärilleen ja jäi sitten kuuntelemaan vulpixin omistavan tytön puhetta. Aika sööttiä, että toinen oli noin ujo, mutta silti puhui ja yritti olla avuksi. Shinku nyökkäsi tytön sanoille, vaikka ei voinut estää pientä nauruntyrskähdystä viimeisen lauseen kohdalla.
"Olen samaa mieltä", hän vahvisti kuitenkin mahdollisimman vakavasti. "Se pitäisi tutkia."
Sivusilmällä pensasta katsellen hän kuitenkin toivoi glameowinsa palaavan ennen mahdollista sisälle menemistä, sillä ilman kissaa olo oli turvaton. Glameowia ei vain näkyny, sääli. Sitten poika oli itsekin säikähtää, kun tyttö juoksi hänen selkänsä taakse piiloon. Shinku kääntyi hitaasti tuota kohti ja hymyili.
"Ei mitään hätää", hän rauhoitteli, koska oikeasti luuli Eveä joksikin pikkutytöksi. Mahtaa olla omituinen olo jos jossain vaiheessa tajuaa puhuttelevansa itseään vanhempaa henkilöä.
Safarinvartijan esittäytyessä Shinku kääntyi puolestaan tuota kohti. Mies vaikutti suhtautuvan asiaan varsin viileästi, se oli hyvä piirre. Ei olisi hyvä jos kaikki panikoisivat. Shin ei kuitenkaan osannut sanoa mitään, hän vain kääntyi takaisin tytön puoleen, miettien, pitäisikö tuota pitää kädestä kiinni että tuo ei pelkäisi. Ei sillä ettäkö laiha poika itsekään olisi mitenkään rohkea tai vakuuttavan näköinen, mutta silti hän tunsi jotenkin halua auttaa tyttöä, ja siksi jäi seisoskelemaan tuon lähelle.

Telepatian kuullessaan Shinku säpsähti ja jähmettyi paikoilleen kauhistuneena. Mitä ihmettä oikein oli meneillään? Shinku itse oli mennyt ihan lukkoon, mutta Draguel sentään osasi ottaa ohjat käsiinsä ja käskeä pokemoninsa murtamaan oven. Vaan jaksaisiko electrike yksin tehdä sen? Shin tähyili yhä yläkerran ikkunoita, ehkä huomaamattomammin sisään meneminen olisi turvallisempaa, mutta eipä sillä kai väliä ollut, nyt kun joku selvästi oli pulassa ja avun olisi paras saapua nopeasti. Shin olisi toki voinut pyytää Lucinaa auttamaan electrikeä, mutta glameow oli ottanut hatkat. Eikä se kyllä varmaan muutenkaan suostuisi koirapokemonia auttamaan, tyhmä katti kun oli. Toisaalta, sille ei ollutkaan tarvetta, sillä David ja doduo saapuivat apuun. Shinku huokaisi helpotuksesta, ehkäpä nuo pokemonit pärjäisivät kahdestaan, eikä Lucinaa tarvittaisi.

Punastuin kun poika katsahti minuun ja rauhoitteli. Äh, annan ihmisille ujon ensivaikutelman vaikken edes ole kovin ujo... "Anteeksi.." sopersin ja katsoin hetken maahan. Huomasin että poika vilkuili läheiseen pensaaseen. Vaikka olin yhä nolostunut, huomasin että tunsin oloni jotenkin turvalliseksi pojan lähellä. "Tuota, mitä oikein etsit?" kysyin jo hieman reippaammin. Eihän tässä ole mitään jännitettävää, nämä ihmiset vaikuttavat mukavilta... Yritin vakuuttaa itselleni.

Yhtäkkiä kehossani tuntui kylmänkuuma väristys. Kuulin kaikuvan äänen päässäni. Se kuulosti vaikeroivalta ja kärsivältä. Erotin sanoja ja lauseita. Ne olivat avunpyyntöjä. Olin niin yllättynyt, etten saanut ääntäkään suustani. Puhe lakkasi. Olin huomaamatta napannut vieressäni seisovaa poikaa kädestä, mutta nyt mieleni ei ehtinyt nolostua, koska se oli aivan liian hämillään saamastaan aisti-informaatiosta. Katsoin poikaa kysyvästi ja silmät suurina. "Kuulitko..sinäkin tuon?" Tärisin, koska en ollut vielä aivan käsittänyt tapahtunutta.

Mieleni kokosi itsensä hetkellisesti kun Kaen tuli juosten luokseni ja repi minua taas jalasta. Se katsoi minua päättäväisesti ja käänsi päätään kartanon suuntaan. Kartanon ränsistyneet ovet oli aiemmin saatu Safarinvartijan ansiosta rikottua, ja osa kouluttajista oli jo lähestymässä sisäänkäyntiä.
Katsoin hetken Kaenia, sitten taas poikaa vierelläni. Jos oikein muistin, hänen nimensä taisi olla Shin.
"Kaen näyttää haluavan...pitäisikö meidän?" Pohdin hetken vaihtoehtoja. Niitä ei luultavasti ollut. Epämääräisesti alkunsa saanut ryhmämme oli päättänyt olla perääntymättä.
Vaikka minua pelotti kovasti, sanoin varmanjännittyneellä äänellä Shiniä silmiin katsoen:
"Meidän pitää tutkia tuo kartano."

Ilma vaihtui yllättävän nopeasti tummaksi ja painottavaksi. Ihmiset alkoivat puhua toistensa kanssa, mutta miten arvelinkin; sosiaaliset taitoni olivat aika köhnössä kunnossa. Peruutin taaksepäin, nojaamaan talon sivuseinää vasten, vartomaan tilannetta. Docchi ärsyyntyi sosiaalittomuudestani, ja potkaisi minua jalkaan, ja tuhahti pari sanaa. Potku ei ollut kova, mutta kyllä sen tunsi.

Ääni värisi päähäni. Se oli ulvoen valittava ääni. Se kaipasi apua. Se oli telepatiaa. Telepatia oli yleensä senpuoleisia asioita, jotka sattuivat päähäni. Migreenit seurasivat aina toisiaan. Näin kun muutamat kouluttajat pokemoneineen yrittivät murtaa ovea auki päästäkseen sisään. Docchi pomppi paikoillaan kuin jäätelöauton nähnyt pikkukakara. Sekin olisi halunnut mennä murtamaan paikkoja, mutta se ei osannut muuta liikettä kuin Astonishin, joka ei muutenkaan ole mikään maailman tehokkain liike.. sanonko.. mihinkään. Nojauduin seinää vasten, ja kuuntelin kuinka muut kouluttajat mursivat ovea. Saatoin olla väärässä, mutta tuntui siltä kuin pisaroita alkaisi satamaan. Nostin katseeni taivaalle nähden paremmin, mutta huomionikin keskittyi talon ikkunaan. Se oli rikki, ja siellä näytti menevän joku. Olennon silmät osuivat ikkunaan, ja minä säikähdin niin kovasti, että peruutin muutaman askeleen, kompastuenkin jo kantoon.

Kasmir muisti taas, miksi harvoin seurusteli muiden ihmisten kanssa. Vajaan kaksimetrisen arcaninenkörilään kanssa ei voinut juuri liikkua julkisilla paikoilla ilman, että päät kääntyivät ja jotkut pienemmät pokemonit säntäilivät lipettiin. Latimer itse ei edes tajunnut aiheuttamaansa reaktiota, vaan patsasteli tyytyväisenä törröttäen joukon keskeltä kuin parkkipaikalle eksynyt traktori. Kauniin kullanvärisen vulpixin vastaanoton se sen sijaan huomasi, ja murahteli lähinnä itselleen kyräillen samalla arvostelijaa. Kasmir veti sitä poskikarvoista. "Pidä sitten pää kiinni, joudumme muuten koko porukka metsästämään karanneita glameoweja jos alat elämöidä."

Kouluttajan ja arcaninen niskavillat nousivat samanaikaisesti pystyyn, kun telepaattinen viestiaalto kulki heidän lävitseen. Kasmir katsahti ensin Latimeriin, sitten muihin, ymmärtäen heti muiden kuulleen saman. Hetken päästä kuului rytinää, ja hän huomasi (arcanineensa tottuneen näkökulmasta) piskuisen electriken saaneen melkein omin avuin kartanon oven auki. Päänsisäisen äänen aiheuttama adrenaliinihyöky voimisti Kasmirin vaikuttuneisuutta sen ja kouluttajan päättäväisyydestä. Häntä puoliksi hirvitti koko tilanne ja puoliksi nolotti, ettei ollut ehtinyt apuun, Latimer kun olisi valtavalla ruhollaan saanut uksen helposti nurin.

Velvollisuudentunnosta hän hivuttautui ovea kohti ja kiskoi arcaninen peräänsä, vaikka yllättävä, suoraan sanoen yliluonnollisuudessaan kammottava tilanne sai hänen raajansa tärisemään. Hän kuuli vulpixin omistavan nuoren tytön sanovan Shiniksi esittäytyneelle pojalle jotakin kartanon tutkimisesta, ja päätti liittyä keskusteluun, joskaan ei hermostukseltaan järin sulavasti. "Minä-- minä voin mennä ensin," hän sanoi, ja veti Latimerin lähelleen turvaksi.

//Pahoittelen jos tässä on jotain jatkuvuus- tai hahmovirheitä, kirjoitin kännykällä enkä pääse kovin helposti tarkastamaan faktoja...//

Tyttö seurasi sivusta, kuinka toiset esittäytyivät, ja hetken hänkin ajatteli voivansa kailottaa nimensä maailmalle, mutta varjoista kaikuvat kuiskaukset lamaannuttivat tämän täysin. Vielä enemmän tyttöä kuitenkin järkytti se, että nämä henkilöt hänen ympärillään yrittivät murtautua taloon etsiäkseen käsiinsä nämä äänet.
"Tost talost selvästikki huokuu jokin iha täysin muu ku apua kaipaavien hyviksien pyynnöt" tämä totesi hiukan hataralla äänellä vilkaisten kouluttajia, jotka ohjasivat omat pokemoninsa hyökkäykseen. Kuitenkin jossakin sisällään tämä nuori kasvattaja tiesi, että joku todellakin tarvitsi apua. Ja se joku tarvitsi sitä nyt heti.
"Ja sitäpaitsi, aika harvoin suora hyökkäys toimii. Tänne ainaki näyttää siltä että toi ovi on aika vankkaa tekoo. Eiks ois iisimpää kiivetä tost hetki sit särkyneest ikkunast sisää?"

//Kaikki vastasivat! Rakastan teitä. <3//

Huomaamattomasti sisälle meneminen ei olisi enää mahdollista. Oikeastaan mahdollisuus hiippailuun katosi jo silloin, kun joukkio huomattiin rakennuksen ikkunoista. Joka tapauksessa sen suurta ovea on nyt heikennetty, ja ovi on kaatunut rymähtäen alas, pois sijoiltaan. Enää ei tarvitsisi pähkäillä, kuinka kolmanteen kerrokseen voisi kiivetä, kun tie rakennukseen oli avoin ja selvä.
Ennen kuin kukaan ehti sen koommin sisälle astua, sisältä alkoi jo kuulua kaikenlaista meteliä: juoksuaskeleita ja tömähdyksiä. Suureen aulaan juoksee väkeä joka suunnasta, niin käytäviltä kuin huoneista. Jokaisella näistä ihmisistä on jonkinlainen univormu päällään, ja oikeastaan aika tuttukin sellainen: puku on suurimmaksi osaksi musta ja sen etupuolta koristaa punainen ja suuri R-kirjain.
"Rattata ja zubat, ulos!" "Duskull, matkaan!" "Raticate, pure ne hengiltä!" "Koffing, aja ne pois!"
Kaikenlaisia ja monenmoisia huutoja kuului, kun rakettiryhmäläiset lähettivät pokémonejaan matkaan ja kohti sisälle pyrkivää joukkiota. Selvästi heitä ei rakennukseen haluttu, ja jalkasotilaat koettaisivat ajaa heidät pois parhaansa mukaan. Vastustajia oli monia, ja jokaiselle henkilölle kyllä varmasti riittäisi oma pieksettävä. Kunhan he vaan eivät itse joutuisi pieksetyksi..

//Eli jokaiselle pukkaa ottelua. Vastustajan ei tarvitse olla yksi mainituista otuksista; sen saa ihan itsekin keksiä. :>//

Nuori mies David yhtyi Draguelin sanoihin ja auttoi avaamaan oven saranoiltaan.
"Heh, sinussa on nähtävästi voimaa" Tyttö hymyili Davidille mutta sai muuta ajateltavaa kun käytävästä tai no koko rakennuksesta kuului kamala meteli. Kartanon oli selvästi vallannut Raketti-ryhmä, tai ainakin eteisen sillä mokomat rikolliset viskoivat turhake pokémonejaan. Draguel astui sisälle eteiseen ja kääntyi erästä miestä kohti joka oli kutsunut ulos Persianin.
”Logan, Thunder Fang” Draguel komensi ja sähkökoira iski hampaansa persianiin joka sai voimakkaan sähköiskun. Draguel katsahti olkansa yli varmistaakseen tuliko muita ottelemaan rikollisryhmää vastaan. Toki Logan oli yksi joukon vahvimmista pokémoenista mutta näin monta vastustajaa voisi olla liikaa. Persian hyökkäisi miten hyökkäisi ja Logan koettaisi väistää iskun parhaansa mukaan, aina se ei kuitenkaan onnistuisi mutta se lannistanut hauvaa.
”Spark!” Draguel komensi ja toivoi että ainakin Persianista pian päästäisiin.

//Oletan, että Rakettiryhmän poken saa nirhata ilman, että Kicchan pelaa sillä?//

Doduo harppoi kaatuneen Davidin yli ja katseli ympärilleen. David kömpi heidän takanaan pystyyn, ja naurahti Draguelin kommentille. Rakettiryhmäläisiä alkoi tulla esiin, vaikkakaan lintu ei tiennyt ryhmästä mitään. Ensimmäinen ajatus oli juosta karkuun.
"Emme voi paeta nyt", Dundun mutisi. Dander nielaisi, mutta oli samaa mieltä. Molemmat taistelivat karkuunjuoksuhalua vastaan, ja Doduo keinahteli hermostuneesti.

Rakettiryhmän Zubat lehahti Doduon päiden ohi. Dander nokkaisi sen perään, mutta Zubat oli liian nopea. Zubat kääntyi ja lehahti heitä kohti uudelleen, nyt selvästi aikeissa käyttää Wing Attackia. Doduon molemmat päät hyökkäsivät, ja Dundun osui: hän sai otteen Zubatin siivestä. Lepakko roikkui avuttomana linnun otteessa. Se yritti läpytellä ja iskeä Doduota naamaan, mutta pitkän nokan takia iskut eivät osuneet. Se päästeli koko ajan kimeitä ääniä. Dundun katsoi otusta säälivästi, muttei päästänyt irti. Dander huokaisi. Heidän olisi lyötävä Zubat, jotta he pääsisivät eteenpäin.
"Ininäsi saa pääni särkemään! Kuule, minulla on ehdotus. Jos leikit kuollutta, minun ei tarvitse värjätä nokkaani vereen. Sovittu?" Zubatin siiveniskut lakkasivat, kun se jäi miettimään hetken Danderin uhkausta. Sitten se päästi jälleen uusia ääniä, tällä kertaa selvittääkseen Danderin sijainnin ja ehkä nokan koon. Kaiketi tulos oli Zubatista epämiellyttävä, sillä se heittäytyi täysin rennoksi. Dundun odotti hetken, ja laski sitten Zubatin hellästi seinälle, jossa se ei jäisi jalkoihin. Zubat pysyi liikkumattomana.